Hajustettu kangas

Isoissa tyynyissä uusi kissakangas päällä.

Zetor: Noi se surautti aamulla. Ensin oli kangas, ja sitten suih suih vips vips ja suih, ja sit onkin isot tyynyt! Ihmiset osaa ihmejuttuja! Ja se kone – taas uusi surinakone. Tai en muista ainakaan että oisin nähnyt.

Ilona: Mutta me hajustettiin ensin. Tuskin olis osannut ilman meidän osuutta. Niin.

Sillä sipuli

Jätin sipulit työpäiväksi pöydälle, kun eihän kissat ole sellaisista kiinnostuneita.

Eipä.

kaksi kuvaa kevätsipulin raatoja lattialla

Loppuja etsitään vielä.

Zetorin syntymäkoti

Täällä! http://www.hs.fi/elama/art-2000005263213.html

EDIT: Lisään tähän nyt vielä tekstin, koska kaikki ei näe juttua. Kuvat jätin pois.

– – –

Anna von Hertzen HS

Pariskunta muutti kaupungista maalle, hankki eläinlauman ja ryhtyi tuottamaan ruokaansa itse – ”Ensimmäisessä teurastuksessa seisoin nurkan takana sormet korvissa”

Sanni ja Antti Harra vaihtoivat kerrostaloasunnon maatilaan, hankkivat eläimiä kanalaumasta Arvi-pässiin ja ryhtyivät elämään omavaraisemmin. Ainoastaan vuohien pitäminen on ollut Antille liikaa.

”MINUN pitäisi teurastaa tuo pian, mutta en tiedä, pystynkö”, maatalon emäntä Sanni Harra, 27, sanoo ja katsoo lem­peästi kierosilmäistä, mustaa lammastaan.

”Siitä on kasvanut niin ihana ja kesy.”

Aitauksessa seisova lammas tapittaa silmiin, kyhnyttää päätään aidan lankkujen välistä ja odottaa lisää rapsutuksia.

Kun karitsa syntyi keväällä, Harra jätti sen nimeämättä, koska uskoi sen helpottavan teurastamista.

”Kai minun on kohta pakko antaa sille nimi”, Sanni toteaa.

Lammas saanee jäädä siis jatkossakin määkimään perheen takapihalle. Se ei kuulunut alun perin suunnitelmiin, koska Harrojen perhe pyrkii elämään mahdollisimman omavaraisesti. Se tarkoittaa, että he pyrkivät kasvattamaan lautasilleen päätyvän lihan ja tulevaisuudessa myös ison osan syömistään vihanneksista itse.

Padasta pelastuneen lampaan vieressä rapsutuksia odottavat Allu ja Arvi. Lampaiden lisäksi Tampereen Teiskossa sijaitsevalla maatilalla asuu myös hevosia, kissoja, koiria ja kanoja.

Jos Sannin aviomiehelle Antti Harralle olisi kerrottu nuorempana, millaisessa eläintarhassa hän tulee asumaan, hänen olisi ollut vaikea uskoa sitä.

”Suunnittelin hankkivani korkeintaan yhden koiran tai kissan”, Antti, 29, naurahtaa.

VIELÄ viisi vuotta sitten Antti asui Tampereella kerrostalossa, jonka ikkunasta näkyi lampaiden sijaan asfalttia ja autoja. Antti lähti eräänä iltana oluelle baariin, jossa hän kohtasi Sannin. Ensisilmäyksellä rakastunut pari kantoi tavarat Sannin kerrostaloasuntoon ja alkoi elää normaalia nuorenparin arkea: aamulla töihin, kahville kavereiden kanssa ja illalla sohvalle tapittamaan televisiota.

Myös suunnitelmat olivat ne perinteiset: kihloihin ja rivitalokämppä Tampereen keskustan liepeiltä. Sanni löysi itsensä kuitenkin yhä useammin unelmoimasta jostakin aivan muusta. Työ asiakaspalvelussa maistui puulta, eikä arki tuntunut omannäköiseltä.

”Olimme haaveilleet Antin kanssa siitä, että ostaisimme joskus vanhempana kesämökin maalta. Ehdotin, että toteutetaan haave heti ja hankitaan rivitaloasunnon sijaan maatalo.”

Sannin haaveen taustalla oli kaipuu luontoon ja ekologisempaan elämään. Kun siihen yhdisti vielä lauman eläimiä, ajatus tuntui heti täysosumalta.

ANTTI pureskeli ehdotusta hetken ja suostui. Eläinrakas Antti oli kasvanut Kangasalan maalaispitäjässä, eikä vaimon idea tullut täysin puskista.

Sanni oli jo lapsesta lähtien pelastanut löytöeläimiä siihen tahtiin, että isää ja äitiä hirvitti. Kun parikymppinen Sanni otti suojiinsa kaksi kotia vailla olevaa neitokakadua, hän vältteli kertomasta asiasta vanhemmilleen. Jos isä kuuli puhelimessa sirkutusta, Sanni mutisi: ”taitaa tulla televisiosta se ääni…”

”Vanhempani ajattelivat, että elämäni olisi helpompaa, jos en aina haalisi elukoita”, Sanni sanoo.

Antti ja Sanni olivat juuri muuttaneet yhteen, kun Sanni ilmestyi kotiin kissa kainalossaan.

”Sanni oli laskettelemassa Rukalla, kun hän kuuli, että laskettelukaverin mies aikoo tappaa perheen ujon ja aran kissan. Sanni haki kissan kotimatkalla”, Antti muistelee.

Nyt tuo sama kissa tepastelee maatilan pihalla hiiriä kuikuillen. Siitä on tullut varsin läheisyydenkipeä ja rohkea.

HARRAT muuttivat kerrostalosta ensin maaseudulle Nokialle, mutta kun eläinkatras kasvoi, pihapiiri kävi ahtaaksi. Loppusijoituspaikka löytyi Teiskosta, josta Harrat ostivat viime vuonna yli 90-vuotiaan hirsitalon järven rannalta. Vesi pitää toistaiseksi lämmittää padassa ja tarpeet tehdä ulkohuussissa.

Mutta nyt kavioille, räpylöille, sorkille ja pienille varpaille on riittävästi tilaa. Pihamaalla eläinten keskellä tepastelee myös perheen tärkein tulokas, 1,5-vuotias Venla. ”Pot pot pot”, tyttö osaa jo matkia kanoja.

”En tiedä, oppiiko Venla ensin puhumaan vai määkimään”, Sanni pohtii huvittuneena.

Antti työskentelee päivät omassa, betonilattioita valavassa yrityksessään. Sanni hoitaa kotona Venlaa, eläimiä ja kasvimaata.

”Minä nämä eläimet halusinkin. Pidän todella paljon tästä työstä”, Sanni kertoo.

Hän tuntee olevansa henkisesti kotona, vaikka ekologinen elämä on usein kaukana idyllisestä autuudesta.

”Enimmäkseen työni on paskan lappaamista ja kurassa rämpimistä”, Sanni naurahtaa.

Milloin on jahdattava karannutta kukkoa, milloin painittava 70-kiloisen pässin kanssa.

Sanni on oppinut eläinten hoitoa kirjoista, internetistä ja kokeneilta harrastajilta. Metsästäjätuttava opetti puolestaan teurastamaan. Sannille on tärkeää, että teuraskuljetus on kahdeksan askelta saunan taakse.

”Olen eläinrakas, mutta syön lihaa. Haluan jo senkin takia tarjota eläimille hyvän elämän ja varmistaa, että niiden loppu on kivuton ja stressitön.”

Helppoa kotieläimen tappaminen ei Sannille ole. Ensimmäisellä kerralla hän ei pystynyt edes katsomaan, kuinka metsästäjätuttu löi kukolta tajun pois ja katkoi kaulan kirveellä.

”Seisoin nurkan takana sormet korvissa.”

Nykyään Sanni teurastaa kanat jo itse, vaikka helppoa se ei vieläkään ole.

Kova kokemus oli myös, kun kettu kävi syömässä vastikään hankitut ankanpoikaset.

ANTIN vastuulla maatilalla ovat rakennus- ja remonttityöt, mutta hän myös auttaa eläinten kanssa aina kun on tarvetta. Onpa Antti joutunut toimimaan jo karitsan kätilönäkin.

”Tältä uuhelta tulee jalka takapuolesta. Mitä minä teen?” Antti tekstasi keväällä vaimolleen, joka oli poissa kotoa. Karitsa putkahti kuitenkin lopulta turvallisesti maailmaan.

Myös Antti on oppinut arvostamaan omavaraisempaa elämää eri tavalla kuin ennen.

”Olen tutustunut Sannin kautta ruokateollisuuteen ja oppinut, kuinka sairasta lihantuotanto on. Liha on aivan eri makuista, kun eläin saa liikkua ja syödä kunnolla. Oma karitsapata on helkkarin hyvää.”

Ainoastaan vuohien pitäminen oli Antille liikaa. Isoegoiset sarvipäät karkailivat, puskivat viat­tomia koirien ulkoiluttajia ja kiusasivat lampaita.

”Sen jälkeen ne saivat lähteä. Myimme ne vuohitilalle.”

Antti ja Sanni ovat saaneet maaseudulla asuessaan myös uuden, yhteisen harrastuksen. Perheen isäntä juoksee usein iltaisin ulkohuussista kylpytakin liepeet lepattaen sisälle ja huutaa jo eteisessä, että mikä lintu pitää ”tällaista ääntä.”

”Sitten Antti imitoi varsin seikkaperäisesti lintua, jota hän on kuunnellut huussissa istuessaan. Olemme selvittäneet linnut internetin avulla”, Sanni sanoo.

ETENKIN Sannin isällä riitti aluksi sulattelemista, kun tytär päätti ryhtyä maatilan emännäksi. Eläintenpito oli isän mielestä yhtä kuin rahanmenoa, irtokarvaa, kuraa ja kakkaa.

”Mikäs helvetin poni tuolla nököttää”, isä totesi nähdessään ensimmäistä kertaa Poppa-ponin. Kukka- ja ryytimaan isä olisi korvannut mielellään nurmikolla ja hiekkaisen pihatien asfaltilla.

Mutta isäkin on pikkuhiljaa heltynyt. Harrojen kanat olivat koko kevään Sannin isällä hoidossa, koska kanalan rakentaminen oli vielä kesken. Kanat ja kukko nimeltä johtaja Tuura ovat jo hyvää pataa isän kanssa.

”Isä pitää tosi paljon kanojen munista”, Sanni sanoo.

Maatilan ja kotitalon kunnostaminen ovat vielä kesken, mutta Sanni toivoo, että perhe pystyisi tuottamaan tulevaisuudessa valtaosan kasviksista ja lihastaan itse. Kasvimaalla kasvaa jo nyt härkäpapuja ja porkkanoita, ja järvestä nousee ahventa.

Ruokakulttuurin professorin Johanna Mäkelän mukaan omavaraisempaa elämää tavoittelevia ihmisiä yhdistää usein kiinnostus ruoan alkuperään. Kun kasvattaa itse, tietää, mitä syö.

”Taustalla on myös pyrkimys kohti kestävämpää elämäntapaa, pois kertakäyttökulttuurista, ruokahävikistä ja ylenpalttisesta kulutuksesta.”

Vaikka omavarainen elämä on kohtuullisen harvinaista, suomalaiset eivät ole toki luopuneet ajatuksesta, että ruokaa saa muualtakin kuin kaupasta, Mäkelä sanoo.

Myös Harrat marjastavat, sienestävät ja kalastavat. Sanni opettelee parhaillaan luonnonkasvien hyödyntämistä ravintona. Ajatuksissa on myydä villiyrttejä ravintoloille.

”Esimerkiksi horsma on todella hyvän makuista, kun sen paistaa suolassa ja voissa ja laittaa pippuria päälle”, Sanni kertoo.

SAMALLA kun Harrat tekevät voikukista siirappia ja noukkivat nokkosia, heidän kaverinsa kurvaavat kaupungissa drive in -kaistalle noukkimaan juustohampurilaisia. Sanni ja Antti ovat kuitenkin tyytyväisiä näin.

”Kävin Venlan kanssa juuri neuvolassa Tampereella. Kaupungilla oli kiva käydä, mutta parasta oli päästä pian takaisin maalle. Asfaltti ei tunnu enää hyvältä jalkojen alla.”

Sannilla ja Antilla oli vastikään pitkästä aikaa viikonloppu kahdestaan, kun Venla meni isovanhemmille hoitoon. Kaverit houkuttelivat baariin, mutta kaksikko keksi parempaa tekemistä.

”Menimme soutelemaan järvelle. Aurinko laski, järvi oli tyyni ja ilta lämmin. Siitä vielä saunomaan. Ei sen parempaa ole”, Sanni toteaa.

Vaikka maatilan emännällä on jo eläimiä omiksi tarpeikseen, Sanni auttaa edelleen apua tarvitsevia eläimiä. Jaloissa pyörii sekarotuinen Lili-koira, joka oli aiemmassa elämässään katukoira Romaniassa. Arassa Lilissä on paimenkoiraa, mutta koiraparka pelkää lampaita.

Sanni kuuluu myös luonnonvaraisia siilejä hoitavaan siilirinkiin. Viimeksi hoitoon tuli siilinpoikanen, jonka emo kuoli auton alle. Siili sai nimekseen Sir Sämpylssön.

”Siileissä on tosi erilaisia persoonia. Jotkut ovat rentoja, mutta Sir Sämpylssön oli hirveän vihainen siili. Se tuhisi aina piikit pystyssä, kun sitä lähestyi”, Sanni kuvailee.

”Sehän oli vain hyvä juttu. Tsemppasin Sämpyä pysymään kiukkuisena, jotta kukaan ei kiusaa sitä vapaudessa. Päästimme sen luontoon toukokuussa.”

Miau

Olen lukenut vaikka kuinka monesta kissakirjasta, että aikuiset kissat ei juttele keskenään maukumalla. Juttelisivat kuulemma vain ihmiselle maukumalla. Höpöhöpö! Ainakin nää kaksi maukuu myös toisilleen. No, sikäli kun Ilonan pieniä ”i-i”:tä voi maukumiseksi sanoa, mutta maukaisun roolia se ”i!” tekee. Oikein hurjaksi kun menee, niin vieläpä ”i-uu!”.

Maukumista esiintyy varsinkin silloin kun misset pyytävät toisiaan juoksuralliin. Mutta myös muulloin käydään neuvotteluja maukumalla, esim. aiheesta saako koskea vai ei. Ja toki ihmisellekin mau’utaan.

Bonuksena piilokuva. Onko siinä kissa vai ei?

no on siinä Iltsu, jumpparomujen takana maastoutuneena

Hajuja korjaamassa

Ilona ja Zetor: Löydettiin tämmöinen vieraan hajuinen – mutta hajukorjattavissa oleva – kangas meiän sängyltä. Päätettiin säätää sitä hajua tälleen vuoronperään. Alkaa jo tuoksua paremmalta. Kankaan tarkoitus on silti vieras. Ei tää ny mikään vilttikään ole.

Ilona lojuu uuden kankaan päällä petissä

kuvaaja saa katseen, joka toivottaa  kauemmas

Zetor veikeilee menemällä kankaan taitosten sisään

oho zetorista näkyykin enää yks silmä!

Kaksi kissaa ovella

Tulin kotiin. Kumpikin kissa juoksi ovelle vastaan! Ilonan kakkoja ei missään paitsi ehkä hiekkiksellä, ja jos oli, niin hyvä kakka oli. Ilona hyppäsi pesukoneen päälle odottamaan rapsutuksia. Ilona kehräsi rapsutellessani ja silitellessäni! Miten terve ja leppoisa kissa mulla taas onkin!

Kunnes huomasin kummassakin ohimossa ihon olevan rikki.

No. Nämä kaksi täällä nahistelevat eli voihan nuo punaiset olla Zetorinkin tekemiä. Mutta jos ei ole, sitten kyllä rasittaa lujaa. Olisiko muutama ihan terve päivä vuodessa jotenkin liikaa?! Nyt on koko kevät ollut jotain skeidaa: ihoa, silmää, penaalia ja massua vuoronperään. Enhän mä mihinkään ole menossa, tässä oon häntä kyttäämässä ja hoitamassa. Mutta silti.

vanha kuva, Ilona lojuu nättinä lattialla, katsoo pää kekassa kameraan

Ai mitä kuuluu, no sitä kuuluu

Ilona: Mulla on edelleen liian löysä kakka, vaikka pojootit loppui jo toissapäivänä! Nyt tää on niin löysä, että se vaan säikäyttää mut ja tippuu pepusta. En aina kerkee vessaan :-( Ihminen tunkee mulle jotain Inupektii ja äsken koitti antaa vissiin jonkin hiilitabun puolikkaankin. Pistin hanttiin! Turhaan. Olihan se sit syötävä. Voi kun tää kakka on nyt niin ikävä.

Tässä kumminkin liikkuvaa kuvaa paremmalta päivältä:

Zetor: Ilo, Ilo voi Ilo. Et oo kyllä nyt taas nimes mukainen. Mäkin laitan tähän nyt liikkuvaa kuvaa hyvältä päivältä. Tosin mullahan ei muita päiviä ookaan, mutta. You know.

Tein kakan

Ilona: Tein kakan ihmisen
– petin takana olevaan seinään
– lattiaan petin vieressä
– aluslakanan päällipuoleen
– aluslakanan toiselle puolelle patjaa kohti
– pussilakanaan
– sängyn ja patjan välissä olevaan peitteen reunaan
– patjan reunaan
(edit!) päiväpeitteeseen.
Ja nää ei siis ole vaihtoehtoja. Vaan yksi ja sama kakka.

ilona makoilee oven vieressä olevan hiekkalaatikkopinon päällä

Tässä kylläkin vahdin hissiä. Se ei ole vaarallinen, jos sieltä ei tule meille ketään.

Zetor: Facepaw! Miten sä voit olla tommonen?! Millo sä teit tuon?

Ilona: En kerro. Mut kerron, että antipojoottikuurin aikana. Jota jatkuu vielä päivä. Voin töräyttää toisenkin yllärin, yleisön pyynnöstä.

Zetor: Älä. Toi on niin… sehän ei edes lähteny pesemällä seinästä. Sä haluut tänne jotain maalareita, vai? En tiennytkään, että tykkäät vieraista miehistä täällä meillä.

Ilona: En tykkää. Mutta eihän multa kysytty niissä eilisissäkään vieraissa, jotka ronkki meiän ikkuna-tiputeeveetä ja se täti piti sua sylissä.

Zetor: Eiku ne oli ihan kivoja, ja se täti oli naapuri, oot säkin sen tavannut. Et vaan muista.

Parempi kuuppa

Ilona: Ihminen saattoi saada yhden kirkkaista hetkistään: leikkasi tätä hemmetin kuuppaa pienemmäksi – kymmenestä sentistä seittemään ja puoleen. Nyt tään kans voi olla! Ei tarvi koko ajan nostella päätä ja kompastella. Joojoo, enhän mä tätä käytä ku puoli tuntia aamulla, puoli illalla… mutta minuutteja ne on nekin! Nyt himppasen mukavampia minuutteja. Kunhan peppu paranee vielä lisää, ei tartte enää voidetta. Sitä odotellessa.

ilona kattelee ikkunasta ulos kuuppa päässä. Kuva on otettu peppupuolelta

Vai etteikö joudu lääkäriin

Zetor: Äskettäin tääl joku esitti epäilevänsä vitsiä elikkäs tsoukkia siinä, että jos meillä ei riennetä ihmistä vastaan kun se tulee kotiin, niin joudutaan lekuriin. No! Minäpä riennän nätisti ihmistä vastaan aina! Ihan varmuuden vuoksi. Mutta…

Ilona: …joo, en rientänyt. Ja jouduin lekuriin.

Ilona kuvattu pyöreän tuulettimen läpi, tuuletin antaa kehykset kisulle kuin seinätaulussa

Zetor: Tajuisin, jos sä haluaisit ulkoilla. Mutta ethän sä haluu. Hirvee huuto heti kun laitetaan koppaan. Miks sä mokaat tolleen?

Ilona: Noku peppuun koski, ei huvittanut riennähdellä.

Zet selällään kiepillä tuolissa

NIINKÖ? Kerro lisää!

Ilona: Ei siinä ny mitään kertomista, mentiin sinne lekuriin ja se sanoi että banaalirauhastulehdus toisella puolen ja antipojootteja pitää syödä kymmenenä päivänä, ja ihminen sanoi että kiitos ja kuulemiin. Katotaan nyt, syönkö niitä pojootteja.

Zetor: Kyl sä taidat syödä. Liian hyvät keinot on ihmisellä että voisit väistää. Oot ehkä nähnyt jo aika monta kertaa.

Ilona: Älä masenna mua lisää.