PETO, r.i.p. 11.3.2003

Edeltäjämme, ihmisen Kouluttaja: Peto by Zepa 23.7.07

Peto Flickrissa

Pentukissojen luovutus voi olla aika uskomatonta huonommissa olosuhteissa ja huonommalla ymmärryksellä. Ja oli … myös silloin kun sain ensimmäisen oman kissani vuonna 1985.

Kissa päätyi minulle rönsyilevän etsinnän ja soittelukierroksen tuloksena, jonka loppumetrit menivät siis malliin ”meidän kaupassa on ilmoitustaululla lappu että annetaan tyttöpentu” ja sitten etsimään kys. kaupan puhelinnumero ja siitä eteenpäin, mikäs puhelinnumero siellä lapussa lukee.

Kuitenkin, kun oikea ihminen löytyi, sinisilmäpentu tuotiin minulle parkkipaikalle ihan muutaman tunnin sisällä. Eväät olivat suunnilleen, että pentu on pariviikkoinen (en uskonut, koska eihän kukaan luovuta niin nuoria) (eihän???!) (en kyllä usko vieläkään) ja että se ei osaa vielä syödä kiinteää ruokaa.

BRRRR! Aivan, aivan – tällainen vauva luovutetaan siis vieraalle ihmiselle, jonka tiedoista ja taidoista ja tasosta ei ole mitään ymmärrystä eikä takeita! Mutta kuulkaas, vasta kun kissa oli jo kymmenvuotias, sain tietää, että sitä oli yritetty saada jonnekin uuteen kotiin jo ENNEN kuin se tuotiin minulle. VIELÄ nuorempana! Ne ihmiset siellä ei olleet välittäneet pennusta mitään, siellä se oli suunnilleen laatikossa istunut ja liekö edes maitoa saanut. Näiden idioottien (juoppoja? muita sekopäitä?) luota kissa oli sentään haettu pois alkuperäiseen kotiinsa, eli alkeellinen vastuuntunnon tapainen häivähdys oli kuitenkin siellä päässä. Mutta pentu oli siis ollut menossa lahdattavaksi niitä aikoja kun sain tuon puhelinnumeron käsiini.

No, kun pentu ei kerran syönyt kiinteää ruokaa, laitoin sille maitolipitysherkkua täysmaidosta, kananmunankeltuaisesta ja murskatuista yleiskuntotableteista. (Kissojen äidinmaidonvastiketta? jaa-a, veikkaan olisiko ollut koko Suomessa mokomaa herkkua vuonna 1985 mutta ainakaan ei varmasti Keski-Suomen laulumailla. Ei käynyt mielessä tutkia asiaa, koska käsitekin oli täysin tuntematon.) Ilmeisesti tein jotain oikein, koska pentu pörräsi tyytyväisenä, leikki ja kasvoi. Tarjosin joka päivä erilaista vaihtoehtoa kiinteäksi ruuaksi. Jauhelihaa, kissanmakkaraa, makkaraa… mikään ei innostanut yli viikkoon, kunnes jahtimakkara vihdoin aukaisi kiinteän ruuan ihmemaan.

(Jos vertaa Mintun pentujen kehitykseen, pentu olisi ollut tuossa vaiheessa vajaan kuukauden ikäinen. Siis oltuaan mun luona jo yli viikon. Pöyristyttävää näin jälkikäteen ajateltuna.)

Pentu oli nukkunut ensimmäisen yönsä omassa laatikossaan, koska musta oli hyvä idea olla päästämättä sitä sänkyyn litistymään, olihan se kovin pieni. Mutta kun se huomasi mut petissä, se kiipesi peittoa pitkin sänkyyn ja alkoi nukkua kaulani päällä poikittain. Se oli tarpeeksi kätevä ratkaisu, koska pentu ei painanut mitään enkä voisi tietenkään murskata sitä, kun se nukkuu niin ylhäällä. Isommaksi kasvettuaan pentu valui kaulan päältä olkapään ja pään viereen tyynylle. Tyynystä tulikin sen oma paikka loppuiäksi.

peto3v.jpgklikkaa!
Ensimmäinen lääkärikäynti oli osoittanut pennun pojaksi. Nimihän sillä jo olikin: Peto.

Oli alkupään ravinto-opit ja eläinpsykologian taso mitä oli, kissasta tuli hirmuisen nätti ja ihan terve aikuinen, joka jaksoi elää kanssani melkein 18 vuotta. Me muutettiin useasti, myös paikkakunnalta toiselle, ja matkan varrella tuli testattua erilaisia asioita: vieraita kissoja (ei!), ihmisiä (juu!), seuraamista ulkona (luonnostaan kyllä), luokse tulemista (kyllä), ulkokissuutta (pieni reviiri), sisäkissuutta (ongelmaton sekin). Tein varmaan myös törkeitä virheitä, mutta luin kyllä myös paljon kissoista, niiden terveydestä ja sairauksista ja koko ajan yritin parhaani kauniin kissani eteen. Silloin ei ollut vielä Internettiä eikä keskustelupalstoja jotka on sittemmin olleet hirveän hyvä apu kaikessa.

Vielä 1990-luvullakin Keski-Suomessa eläinlääkärien ymmärrys kissoista oli ihan mitä sattui, joten olin tosi onnellinen että kissan munuaisten vajaatoiminnan puhjettua pääsimme muuttamaan Helsinkiin, jossa suuntasimme heti Felinan kanta-asiakkaiksi. Felinasta saatiin vuosien myötä sekä hoitoa että mielenrauhaa (koska kun kissan vie Felinaan ja maksaa siitä itsensä kipeäksi, VOI olla myös VARMA, että kissalla on paras mahdollinen hoito!) ja myös se viimeinen piikki sitten kun ei enää ollut tarpeeksi jaksua muuhun.

Olin nähnyt kissan jäykkyyden lisääntyvän ja sen veriarvot menivät myös huonommiksi eli munuaisten toiminta heikkeni. Kissa laihtuikin, ja verenkierto takajaloista alkoi näyttää pätkimisen merkkejä. Kaikki tämä antoi minulle aikaa psyykkiseen valmistautumiseen, jonka esteettis-eettisestä tasosta monet saattavat olla, hmmm, montaa mieltä. Tiesin ihan hyvin, kuinka rakas Peto minulle on, ja miten iso asia on luopua siitä. Mutta psyykkasin asian itselleni niin päin, että lopultakin on tärkeintä, että kodissa on kissuuden edustaja. Sen ei tarvitse olla Peto, jos Peto ei jaksa. Se voi olla joku muukin. Kissat yleensäkin kantaa kissuutta, eli uusi kissa tuo kissuuden kotiini takaisin kun Pedosta on aika jättänyt. Näin selvisin Pedon menetyksestä ihan taatusti miljoona kertaa vähemmin vaurioin kuin jos olisin ajatellut oikeasti niin kuin rakkaan olennon menetyksestä on odotettua ajatella. Enkä tarkoita etteikö Petoa olisi surtu. Surin paljon – oli päiviä jolloin en voinut ajatellakaan muuta kuin Petoa. Mutta samalla huomasin vahvistuksen myös kissuus-asiaan: jos kissuus olisi kodissa, myös suru menetetystä kissasta voisi kutistua.

En tiennyt, että uusi kissuuteni oli jo olemassa ja melkein kuukauden ikäinen, kun Peto lähti viimeiselle piikilleen.

PETO r.i.p., toukokuu 1985 – 11.3.2003

%d bloggers like this: